Mutta jospa kuitenkin jatkaisin ja kertoisin myös retkistä ja reissuista. Välillä vie työ, välillä menen muuten vaan. Ja jospa jatkossa kodistakin edelleen jotain...
Eilen oli lähiretken paikka. Ja minkä oivalluksen sitten koinkaan...
Olin nähnyt auton ikkunasta nuo kalliot, jotka nousevat Puuppolan peltojen takana. Tuumailin, etsin ja löysin niille nimen. Punavuori Puuppolassa. Upe Nykänen niistä oli jokin vuosi takaperin kirjoittanut, joten oman havainnon ja Upen tekstin innoittamana lähdimme tänään lähiretkelle.
Lähiretkelle mukaan sain mieheni, joka innostui lyhyestä ajomatkasta ja uudesta näkökulmasta tuttuun osaan Jyväskylää, kotikaupunkiamme. Lyhyen kävelymatkan jälkeen polun päässä avautui valoisa maisema ja kauniit kalliot, jotka näyttivät putoavan jyrkästi alaspäin. Nappasin puhelimen käteen ja harmittelin, ettei järkkäri tullut mukaan. Tuona hetkenä myös päätin: tästä kirjoitan. Tekeekö se minusta nyt sitten bloggaajan? Sinänsä se ja sama.
Maisema oli upea. Kotikaupungin tuttuja tuntomerkkejä näkyi nyt aivan uudesta näkökulmasta. Laajavuoren hyppyrimäki piirtyi pienenä kaukana lännessä ja Puuppolan pellot alapuolellamme. Nelostien tasainen humina kuului korviimme mutta isoa tietä ei tänne näkynyt.
Istuin alas tuumailemaan. Tämä on upeaa: saada asua ja elää paikassa, jossa on tällaisia luontokohteita ihan kodin läheisyydessä. Wow-elämyksiä vain viidentosta minuutin ajomatkan päässä kotoa. Jälleen kerran se todistettiin, läheltä näkee kauas. Kauas siihen omaan arvokkaaseen elämään mutta myös omaan intoonsa ja intohimoonsa. Haluan kirjoittaa. Itselleni ja ehkä toisillekin. Muistijäljiksi omista reissuistani ja retkistä. Siksi nyt nämä sanat.
Punavuori on saanut nimensä mitä ilmeisemmin punaisesta kivestä, joka värjää koko kalliota. Saimme siihen upean näkökulman myös alapuolelta, jossa pystysuoraan ylöspäin nouseva kallio mykistytti meidät. Lieneekö se Upen kuulema tarina totta? Onko tänne todella paenneet äiti lapsineen isonvihan aikaan venäläisiä sotilaita pakoon... Hieno tarina joka tapauksessa.
Edelleenkin tuon kallion alla syntyy tarinoita kerrottavaksi; kallioon kiinnitetyt kiipeilyyn tarvittavat lenkit kertovat tarinaa kiipeilevistä hurjapäistä, jotka haastavat itsensä nousemalla suoraan ylöspäin Puuppolan Punavuoren punaiseksi värjättyä seinämää.
Läheltä näkee kauas ja se paras tarina ja seikkailu voi tapahtua ihan tavallisena päivänä sen tutuista tutuimman oman kumppanin kanssa. Ei lentomatkoja, ei hotelleja, ei sampanjaa eikä edes kotimaisia mansikoita. Ihan vaan tämä oma elämänpiiri ja aivan yllättäen saattaa löytää itsensä satumetsästä. Se jos mikä on tarua ihmeellisempää.
Jos luit tämän, kerro ihmeessä omista lähiretkipaikoistasi tai omista satumetsistäsi. Tai saatko hyviä oivalluksia jossain muualla?
Ihanaa kesäillan jatkoa... Riikkanna
